Olen välttänyt tähän päivään asti Linkediniä. Ehkä on rehellistä sanoa kuin ruttoa. Kun se ensimmäinen kutsu pullahti postilaatikkooni n. v 2004 en keksinyt mitään järkevää käyttöä sille, pystyin pitämään yhteyttä tuttuihin muutenkin. Koin tietokoneen avulla pidetyn yhteyden ‘köyhempänä’ ja muutenkin vierastin koko ajatusta. Matkan varrella minua on moneen kertaan toivottu liittymään, mutta olen selvinnyt ilmankin. Mutta mikään ei kestä ikuisesti, aloin erään sattuman takia etsimään vanhaa kaveriani. Hän oli kadonnut täydellisesti ja vaikka miten luovasti käytin googlea ei herraa löytynyt. Viimeisenä oljenkortena rekisteröidyin Linkediniin, tarkoituksena vain nopeasti vilkaista ja sitten sulkea tunnus.
Muutama minuuttia myöhemmin ymmärsin että tilanne vastasi Caesarin tilannetta Rubicon-joen ylityksen yhteydessä (tämä on se kuuluisa arpa on heitetty..). Hetken kuluessa olin saanut ensimmäiset connect-pyynnöt ja ymmärsin että niihin vastaamisen näkyivät pyyntöjen tekijöiden verkostolle. Jolloin en voi enää asiallisesti kieltäytyä tuttujen pyynnöstä. Tässä voikin sitten pikakelata n. 24h eteenpäin ja tämän hetken tilanne on se, että näitä kytkentöjä on n. 200 ja verkostoista tulee jatkuvasti lisää pyyntöjä. Ja nyt alkaa näkymään se, että pyynnöt tulevat ihmisiltä joita en ole koskaan tavannut.
Eli tässä sitten ollaan. Olen uponnut kylmään syksyiseen järveen ja jumiutunut Linkedin-verkkoon. Okei – olen kyllä viisaampi kuin eilen, tässä on paljon hyvääkin. Päivitysten virta ruudussa on jatkuva. Ihmiset päivittävät uusia tehtäviään, kirjaavat osaamisiaan, vaihtavat kuviaan ja olen ‘kytkeytynyt’ monien vanhojen tuttujen kanssa ja saanut ison pinon tervetuliaistoivotuksia. Ihmiset hymyilevät, siis virtuaalisesti. On tässä siis puolensakin. Ihan oikeasti.
Mutta on tässä ongelmansakin. En halua reppuuni lisää tavaraa. Ajatus siitä, että palaverien jälkeen naputtelisin Linkedin-connect-pyyntöjä puolitutuista tuntuu vieraalta. Ja vaikka kuinka olisivat mukavia ihmisiä niin kaikki mikä tuo päivään lisää turhaa naputtelua on pahasta. Homman pitäisi pysyä balanssissa, en ymmärrä miten muutamilla tutuilla riittää aikaa tämän lisäksi facebookille ja sitten vielä tweettaamiseen 10min välein. Missä välissä he tuottavat jotain lisäarvoa (tai vanhaikaisesti sanottuna tekevät työtä).
On kiva tavata tuttuja, vaikkakin näin näppäimistön kautta. Ja on oikeasti kiva kuulla viimeisimpiä uutisia. Mutta jos tämä alkaa pykimään unohdan koko värkin. Maailmassa on niin paljon mukavampaa puuhata ihan oikeiden ihmisten kanssa ihan oikeita asioita.
ps : joo – kaverin jäljet löytyivät. Hän näyttää pudonneen verkosta, tai siis kirjauksista päätellen hän ei enää ole työelämässä. Pitänee tavoitella yhteisiä kavereita ja kysyä jos joku tietäisi. Mukavaa tuttua on ilo tavoitella, ihan naamatusten 🙂
